Lisää täkäläisestä keittiöstä

Viikonloppuna syvennettiin tuttavuutta kaupunkiin yhdessä jalkaisin, taksilla ja metrolla. Husband ”pääsi” vihdoin käymään myös Chorsu bazaarissa, josta olen hänelle suu vaahdossa kertonut. Otettiin ihan kevyt käynti torihumussa ja lisäksi kahvit toisessa suosikkipaikassani, Book Cafessa.

On kahviloita ja kahviloita, joissakin vain erityisen hyvä tunnelma. Tässä myös oikein hyvä kahvi.

Kotikulmia tallatessamme löysimme kivannäköisen paikan nimeltään Caravan (ylinkin kuva sieltä). Muistin nähneeni sen nimisen ja kehutun hostellin jollain nettisivuilla ja päätettiin kurkistaa, miltä paikka näyttää. Voisinko nähdä huoneenne?, kysyin ovelle vastaan tulleelta naiselta. Hän katsoi minua vähän hämmentyneenä ja sanoi, että voi kyllä ohjata meidät pöytään. Paikalle tuli toinenkin nainen ja kysyin, eikö tämä olekaan hotelli?. Ei, tämä on ravintola, hän sanoi hymyillen ja kertoi, että alueella on myös samanniminen hostelli. Luonnollisesti.

Paikka näytti joka tapauksessa niin houkuttelevalta, että päätimme palata sinne myöhäiselle sunnuntailounaalle. Pieni sisäpiha oli viehättävä, koristeltu paikallisin tekstiilein, lautasin ja korein. Viinirypäleitä kasvoi suoraan pöytämme ja päidemme päällä, turkinkyyhkyt kujersivat orrella. Ahmin näkyä silmilläni. Jo pelkästään tilan kauneuden takia tuli lähes kylläiseksi.

Taas kerran muistutus siitä, että kaiken voi aina tehdä vähän kauniimmin.

Ruokalista ei tuottanut pettymystä sekään. Ravintolan keittiö väittää olevansa uzbekkilainen ja ruokalista osoitti taas, miten kiehtova sekoitus Kiinaa, Intiaa, Persiaa, Lähi-itää ja Turkkia maan keittiö on. Tässä makupaloina kolme ruokalajia, joista ensimmäisen meille nimenä tuttu mezze (kreikaksi ja turkiksi meze), eli lajitelma erilaisia alkupaloja.

Täkäläiseen mezzeen kuului humus (kikherne-tahinitahna), tabouleh-salaatti, munakoiso- ja paprikatahnat sekä jugurtti. Kaikki todella hyviä ja raikkaita, juuri tehtyjä. Niiden kanssa tarjoiltiin luonnollisesti paikallista non-leipää.

Uzbek mezze. Nam.

Husband olisi halunnut dolmia, lihatäytteisiä viinilehtikääryleitä, mutta ne olivat loppuneet. Niinpä otimme paikallisia dumplingeja (manti). Samalla hypättiin jostain Välimeren itäiseltä puolelta Kiinaan asti. Mantit ovat yleensä lihatäytteisiä, joskus harvemmin käytetään pelkästään kasviksia. Sipuli kuuluu olennaisena osana kaikkiin täytteeseen. Mantien kanssa tarjoillaan hapankermaa.

Meidän pehmeät ja maukkaat mantimme sisälsivät kurpitsaa.

Höyryssä kypsennettävät mantit ovat selkeästi sukua dumplingeille, jotka ovat suosittuja myös Kaakkois-Aasiassa. Sanaa manti en ollut ennen kuullut. Se ilmeisesti tulee kiinan sanasta ”mantou”, joka merkitsee täytettyä päätä. Uzbekistaniin mantit ovat luultavasti tulleet uiguurien mukana Kiinasta. Niitä syödään sekä lounaalla että illallisella.

Tällä kertaa viimeisenä vaan ei todellakaan vähäisimpänä toinen täkäläinen (oshin ohella) kansallisruoka eli shashlik (Шашлык), jonka nimi löytyy lähes kaikkien ruokapaikkojen ja -kojujen seinästä. Ruokalajin alkuperää lienee mahdoton selvittää, niin moni on sen ominut omaksi kansallisperinnökseen. Nimen osalta Turkki on vahvoilla, sillä “shash” tarkoittaa turkiksi palaa ja ”lik” numeroa kuusi. Eli kuusi palaa.  Ainakin täällä shashlikissa lihapaloja näyttäisi olevan aina kuusi. Liha on yleensä lammasta, nautaa tai kanaa. Maustaminen vaihtelee paljon alueittain, mutta yleensä mausteet ovat minimissään. Perinteinen uzbekkilainen shashlik marinoidaan vedessä, johon lisätään suolaa, pippuria, hieman muita mausteita ja sipulia viipaloituna. Nykyään marinadiin käytetään myös etikkaa, viiniä, sitruunaa tai granaattiomenan mehua. Viimeisin on täällä muutenkin suosittu hedelmä.

Shashlik tarjoillaan hienoksi viipaloidun tuoreen sipulin kanssa. Vierellä annos kaukaasialaista kanaa.

Luin jostain, että grillin äärelle shashlikeja paistamaan saavat mennä ainoastaan miehet. Naiset saavat osallistua vain lihan leikkaamiseen ja korkeintaan marinointiin. Meillä on näemmä noudatettu tätä uzbekkiperinnettä aina.