Jääkylmät suihkut, päivä viisi. Paikallisten mukaan tällä
kertaa lämpimän veden takaisinkytkentään saattaa mennä vielä toiset viisi
päivää. No, pääasia että vettä tulee. Toivuin eilisen harvinaisen rajusta
vatsataudista ja nyt olo on euforinen hyvin nukutun yön jäljiltä. Elämä jatkuu.
Kuluneen vuoden aikana yksi omaa elämää mullistaneista
teemoista on ollut etnisyys. Teetin rakkaan serkkuni innoittamana
etnisyystestin, joka perustuu DNA:sta analysoitaviin pieniin mutaatioihin. Mitä
pidempään ihmiset asuvat tietyllä alueella, sitä enemmän näitä tietylle
alueelle tyypillisiä mutaatioita perimään kertyy. Niiden perusteella voidaan
kertoa suurin piirtein, missä esi-isät ovat asuneet. Kaukaisemmat etnisyydet
häviävät, ”laimenevat”, pikkuhiljaa
perimästä mitä pidempään tietyllä alueella asutaan sukupolvesta toiseen. Vaikka
yksi tai kaksikin sukupolvea olisi asunut tietyllä alueella, se ei vielä
välttämättä vaikuta geneettiseen etnisyyteen. Näitä testeissä tutkittavia
etnisyyteen viittaavia mutaatioita on kymmeniätuhansia, eli yhtä etnisyyttä
vastaa aina tuhansia pieniä mutaatioita. Tulokset eivät ole absoluuttisia, lähinnä suuntaa antavia. Eri testiyritykset antavat hieman erilaisia tuloksia
käytetyistä algoritmeista riippuen.
Korostan nyt vielä, että itse pidän etnisyyksiä rikkautena.
Mikään etnisyys ei ole parempi kuin joku toinen. Kyse ei ole siis minkään
sortin rasismista, päinvastoin. Ja henkilökohtaisesti luotan DNA-testeihin
enemmän kuin kirkonkirjoihin. Ei tarvitse katsoa kuin vanhoja kotimaisia
elokuvia ymmärtääkseen, että kaikki kirkonkirjojen tieto ei aina kestä
päivänvaloa, hyvistä tarkoitusperistä huolimatta.
Etnisyysteema on noussut pintaan täällä Uzbekistanissa,
missä ihmisten monipuolinen tausta on havaittavissa ihan ilman DNA-testejäkin.
Olen jo aiemmin kertonut, että tänne oli helppo sukeltaa sekaan jo senkin
vuoksi, että ei suoranaisesti erotu joukosta. Taskhentin kaduilla näkee todella
monennäköistä kulkijaa. On hyvin vaikea määritellä, miltä tyypillinen uzbekki
tai tashkentilainen näyttää. Kuten Suomeen, tänne on aikojen saatossa tultu
monesta suunnasta. Keski-Aasiaa ovat yleisen käsityksen mukaan asuttaneet
alunperin iranilaiset heimot ja Mustanmeren pohjois- ja itäpuolelta tulleet
indoeurooppalaiset heimot. Myöhemmin
valloittajia saapui Mongoliasta, Altain alueelta ja Euraasian aroilta. Geneettistä
sukulaisuutta uzbekeilta löytyy tutkimusten mukaan eniten turkkilaisille ja
mongolialaisille, mutta myös iranilaisille. Neuvostoaika toi vielä oman lusikkansa
soppaan tässä mielessä, kuten olen aiemmin maininnutkin. Geneettisen etnisyyden
ohella on tietysti mainittava Uzbekistanin etniset ryhmät, eli uzbekkien
lisäksi tadzikit, kasakat, karakalpakit, tataarit ja venäläiset.
Husbandin projektin väki on tästä monimuotoisuudesta hyvä
esimerkki. Itse asiassa kysyin nuorelta projektin tulkkina toimivalta täkäläiseltä
mieheltä, onko tästä aiheesta sopivaa puhua. Hän nauroi ja sanoi, että totta
kai. Itse hän on karakalpakki, kotoisin Nukusista läheltä Turkmenistanin
rajaa. Karakalpakkeja on väestöstä vain noin 2,5%. Hänen tyttöystävänsä, jota
jututin myös, on puolestaan täysiverinen tataari ja kotoisin Tashkentista
(tataarejakin noin 2% väestöstä). Toinen tapaamani projektin työntekijä, meitä
asuntokuviossakin auttanut mies, on kotoisin etelästä Bukharasta ja
juuriltaan ainakin osittain iranilainen. Bukharassa monen äidinkieli on uzbekin
sijaan persian sukuinen tadzikin kieli. Husbandin tulkkina työskentelevä
naiskollega puolestaan on etnisesti venäläinen.
Johann Peter van
Ghelenin vuonna 1735 piirtämä Uzbekistanin kartta ”Nova Maris Caspii et regions
Uzbeck”.
Näytin nuorelle tulkille ja hänen tyttöystävälleen kuvaa
historian museossa ottamastani kuvasta. Se on tiettävästi ensimmäinen julkaistu Uzbekistanin
kartta, jossa esitetään se alue, jolla uzbekit ovat alunperin asuneet
(vaaleanpunainen alue Kaspianmerestä itään, pohjoisessa edesmennyt Araljärvi).
Voi pitää paikkansa, sanoi nuorimies. En tosin ole koskaan käynyt tuossa museossa
enkä edes tiedä missä se on, hän hymähti. Tunsin itseni vanhaksi tädiksi, joka
yrittää tuputtaa historiaa ja kulttuuria nuorisolle. Mietin, kuinka
kiinnostunut mahdoin itse vähän yli parikymppisenä olla suomalaisten juurista
ja Suomenniemen asutushistoriasta. Toisaalta tuntuu, että siitäkin on ruvettu
laajemmin kirjoittamaan vasta ihan viime vuosina. Itse ajattelen niin, että on
hienoa tietää jotain omista juuristaan. Niistä saa myös olla ylpeä. Suomalaiset
eivät ole yksi homogeeninen kansa. Onneksi.
Etnisyyden testaus vuodenvaihteessa aiheutti lähipiirissä
melkoista kuhinaa ja innostusta. Testin teetti moni muukin perheenjäsen ja
ystävä. Oma etnisyystulokseni oli yllätys, lähinnä perimäni viidesosan vuoksi,
joka ei ole suomalaista etnisyyttä. Siinä missä itse olen yllättävän läntinen
(mm. lähes 10% irlantilainen/skotti), husband puolestaan on hyvin itäinen. Mikä
mielenkiintoisinta, husbandilla on yli 4% etnisyyttä alueelta Keski-Aasia
(stan-valtiot, Uzbekistan mukaanlukien, koko Silkkitien keskiosa). Hän on siis tavallaan
palannut juurilleen ja sanookin viihtyvänsä täällä erityisen hyvin. Ruoka,
kuiva ilmasto... kaikki tuntuvat sopivan hänelle. Hämmentävää sukunäköä on myös havaittu
monissa vastaantulleissa ihmisissä. Se ei voi olla pelkkää sattumaa. Kun juteltiin
tästä paikallisten kanssa illallispöydässä, yksi heistä nosti hiljaa lasinsa,
katsoi husbandia silmiin ja totesi: Welcome home!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti