Kuinkas sitten kävikään...

Viimeinen jakso teemasta asunnonmetsästys. Muutimme eilen! Tilanne vaikutti toivottomalle, sillä asunnot tuntuivat menevän sitä mukaa kun tulivat vuokramarkkinoille, eikä projekti suostunut maksamaan ennakkomaksua, jolla olisi päässyt asuntoon kiinni. Kerroin tilanteesta hotellilla, ja sielläkin alettiin jo etsiä meille asuntoa. Yhtä kävin hotellin työntekijän kanssa katsomassakin, mutta se oli liian kallis ja hintaansa nähden myös aika alkeellinen. Myös melko kaukana.

Aloin itse olla todella kyllästynyt koko teemaan, joten asetin takarajaksi tiistain. Jos ei siihen mennessä mitään löydy, lopetan ja väännän sopimuksen hotellilla. Kerroin tämän myös välittäjälle, joka aktivoituikin heti ja laittoi kuvat oikein kivasta asunnosta hyvällä alueella. Otan, sanoin jo kuvien perusteella, asuntoa näkemättä. Ei vastausta. Odottelin kuumeisesti ja sitten tuli viesti, että vuokraemännällä onkin joku pitkäaikaisvuokralainen tyrkyllä. Sekin asunto meni. Ajattelin, että se siitä. Sitten puhelin piippasi, samalta alueelta oli juuri tullut toinen asunto tarjolle. Kuvat olivat aika huonot, mutta vastasin, että haluan tulla katsomaan.

Lähdin jo hyvissä ajoin paikan päälle jalkaisin ja jostain syystä oli tunne, että nyt onnistuu. Tai sitten olin jo niin epätoivoinen, että vaan päätin että nyt onnistuu. Talo oli kiva, asunto samoin. En miettinyt hetkeäkään, kun vuokraemäntä sanoi, että voit harkita huomiseen. Ei tarvitse, minä otan tämän! Kello oli neljä iltapäivällä.

Alkoi melkoinen pommitus. Välittäjä pisti heti töpinäksi ja itse soitin husbandille, että nyt toimiston väki ripeästi hommiin ja se kuuluisa kirje heti allekirjoitettavaksi. Chattasin välittäjän kanssa kaikista yksityiskohdista ja välitin tiedot eteenpäin, nyt ei saanut mennä enää mikään pieleen.

Aamulla ei oikein unta riittänyt, sen verran kävin kierroksilla. Odotimme yhä kirjeiden allekirjoittamista. Prosessi kulkee niin, että kun vuokrahinnasta, maksujärjestelyistä ja vuokra-ajasta on sovittu, mennään yhdessä vuokranantajan ja välittäjän kanssa korttelin poliisitoimistolle rekisteröitymään. Sitä ennen on oltava check-out rekisteröintipaperi hotellilta. Eli ensin on oltava asunnoton, jotta voi rekisteröityä asukkaaksi asuntoon. Pyysin respan tyttöä tekemään meille kyseiset laput valmiiksi, vaikka tavaramme olivat vielä hotellihuoneessa. Maksaisimme yhden vuorokauden vielä joka tapauksessa. Sain kaiken aikaa ohjeita puhelimeeni: passit, kaksi passikuvaa, check-out –laput, kirjeet.

Tuli viesti toimistolta, kirjeet on allekirjoitettu! Mutta, minun kirjeessäni on virhe. Sukupuolekseni on merkitty mies. Sitä ei voi korjata, koska komitean (ministeriön) johtaja on kirjeen allekirjoittanut, eikä siihen arvaa tehdä muutoksia. Oli enää pari tuntia aikaa poliisiaseman sulkeutumisaikaan, joten sovimme pikaisesti sinne treffit. Menin pyytämään respasta check-out -lappuja. Tyttö katsoi minua iloisesti ja sanoi, että voinko tehdä ne sinulle huomisaamuksi? Et todellakaan, tarvitsen ne juuri nyt, lupasit että ne ovat valmiina. No, en voinut niitä tehdä, kun hotellin leimasin on managerin huoneessa ja hän lähti iltapäiväksi pois. Ei ole totta, tähänkö tämä nyt kaatui? Husband ja tulkki tulivat jo minua hakemaan ja tyttö onnistui lopulta tulostamaan meille check-out -laput, ilman niitä leimoja (ovat täällä yhä tärkeät kaikissa dokumenteissa). 

Sitten ajoimme kiiruusti poliisiasemalle, mutkan kautta kun taksimme ei osannut lukea navigaattoria. Vuokraemäntä ja välittäjä olivat siellä valmiina ja iskimme kaikki dokumentit tiskiin. Tiukka venäläisnainen kävi passit ja paperit läpi ja esitti kysymyksiä huutamalla. Fotos! Ojensin kaksi kuvaani. Tri! Tri fotos. Minulle oli ohjeistettu, että kaksi kuvaa, joten kuvia oli kaksi. Nyt niitä pitikin olla kolme. Ei ole totta, ajattelin taas. Välittäjä nappasi toisen kuvani ja lähti jonnekin kopioimaan sitä. Virkailija alkoi täyttää papereita ja odotimme luukun takana. Vartija tuli komentamaan kaikki ulos, takapihalle. Ihmettelimme mistä on kyse, mutta tulkki selitti, että uuden lain mukaan viranomaistilassa saa olla vain tietty määrä ihmisiä kerrallaan. Niinpä seisoimme takapihalla ja odotimme. Ja odotimme. Passikuvastakin jo saatiin lisäkopio.

Vihdoin meidät viittoiltiin takaisin sisälle. Koko paperinippu ja passimme ojennettiin luukun alta. Naisen osalta homma oli selvä. Sitten toiseen rakennukseen ja toiselle luukulle. Poliisi tarkastaa paperit ja antaa lopullisen hyväksynnän. Taas odoteltiin ja nyt vasta kysyttiin ne kirjeet ja check-out -paperit. Poliisi ei huomannut virhettä kirjeessä (tai luuli minua mieheksi) eikä edes leimojen puuttumista. Homma selvä. Passimme jäivät lopullisten papereiden valmistumista varten poliisille kaniin vielä lauantaille. Tulkkimme sanoi hiljaa, että nyt vain nopeasti ja nätisti ulos. Hänestä homma hoitui harvinaisen hyvin.

Viimeinen vaihe: vuokrasopimuksen allekirjoitus. Se tapahtui kadunvarressa välittäjän auton konepeltiä vasten. Ennakkomaksu ojennettiin käteisellä vuokraemännälle ja prosessi oli hoidettu. Epätodellinen olo, se on nyt tehty!

Jo mahdottomalle tuntuneen asuntoprojektin viimeinen sinetti.

Palasimme hotellille, pakkaamaan. Päässä surisi. Huone maksettiin sovitusti vielä seuraavalle päivälle, vaikka emme yöksi enää jääneetkään. Ystävällinen manageri toivotti meidät tervetulleiksi aamiaiselle milloin vain, vodkadrinkitkin lupasi tarjota. Kimpsut ja kampsut taksiin ja kohti asuntoa.  Uskomatonta, mutta totta. Uusi Uzbekistanin kotimme onkin sitten oman stoorinsa arvoinen.