TGIF

Jo toinen oikein harmaa päivä peräkkäin. Pilvet makaavat alhaalla ja ryöpsäyttävät aina välillä reippaan kuuron. Sitä ennen tulee yleensä kova tuulenpuuska, joka muistuttaa siitä, että ollaan lähellä merta. Sen meinaa täällä Big Durianin etelälaidalla välillä unohtaa. Tällaisista merituulista ei saanut nauttia Vientianessa eikä Phnom Penhissä. Tuuli ja sateet ovat mukavasti pesseet kaupungin kasvot ja ilma tuntuu lähes raikkaalta.

Istuin eilen kahvilan terassilla, tuulesta nauttien ja kirjaa lukien, kunnes eteeni ilmestyi tilaamani rapea croissant. Sepä ei olekaan paras mahdollinen lounas tuulen tuiverruksessa. Sitä mukaa kun siitä mursin paloja, puolet niistä lensivät taivaan tuuliin. Hyvä että kahvi pysyi kupissa. Muut siirtyivät sisätiloihin, mutta minä en luovuttanut. Kadun varteen tupakalle pysähtynyt mies katseli sivusta hymyillen. Ja kun tarjoilija haki lautaseni, loputkin muruset lensivät suoraan päälleni. Tällä kertaa tuulta ei kuitenkaan seurannut kaatosade kuten yleensä, vaan pääsin kuivin jaloin kotiin.

Kun sade tulee, ihan vaan tihuttavakin sellainen, liikenne puuroutuu. En oikein ymmärrä mistä se johtuu. Päätin tänään sateisen harmaan päivän kunniaksi ottaa taksin ja lähteä katsastamaan erään ostoskeskuksen meitä melko lähellä, noin kolmen kilometrin päässä. Sain kyydin saman tien kadun varresta ja kerroin mihin olen menossa. Satoi. Liikenne seisoi jo heti ensimmäisessä risteyksessä. Suunta oli oikea ja kun piti kääntyä vasemmalle, kuljettajani olikin ryhmittynyt väärälle kaistalle. Hän aikansa yritti vilkku päällä päästä toiselle kaistalle, muttei päässyt. Ei tietenkään, koska oli tarkoituksella lähtenyt kuittaamaan muutaman auton ja jäänyt nalkkiin. Kukaan ei jättänyt väliä. Torvet soivat takanamme ja pian joku tuli koputtamaan lasiin ja näytti, ihan rauhallisesti, että käännypä vaan suosiolla oikealle siitä että muut pääsevät eteenpäin. Näin hän teki ja vartin jo matkaa tehtyämme olimmekin takaisin hotellin edessä. Sori sori ibu, nuori kuljettajani hoki. Sanoin että hei, nyt nollaat mittarin ja sitten kaikki on ok. Yes yes, ok ibu. Sitten ajoimme saman korttelin uudelleen ympäri, melkein toinen vartti hurahti, ja tällä kertaa hän ryhmittyi kiltisti vasemmalle ja odotti vuoroaan. 

Naurettavan lyhyeen matkaan meni melkein tunti kaikkiaan, liikenne seisoi ja mateli. Ja kuinka ollakaan, parin tunnin päästä kun tulin samaa reittiä takaisin päin, koko matka taittui vartissa. Taisi olla myös rivakampi kuski. Ei puhunut yhtään englantia eikä tiennyt hotellia, mutta bahasalla mentiin ja perille päästiin. Kömpelöähän tämä vielä on, lähinnä vaan sanoja peräkkäin: suoraan tästä, sitten oikealle, tuo hotelli, nyt käänny vasemmalle. Mutta kuljettaja ymmärsi ja selvästi arvosti haparaa bahasaani.

Lopuksi: Mistä tietää, että on perjantai? Tietenkin siitä, että kaikilla miehillä on batiikkipaidat päällä. Mitä kirjavampi, sen parempi. Indonesialaiset ovat ylpeitä batiikistaan ja sen jälkeen kun UNESCO vuonna 2009 listasi batiikin osaksi Indonesian kulttuuriperintöä, maan hallinto antoi kansalaisilleen ohjeen pukeutua perjantaisin batiikkiin. Erityisesti määräys koskee valtion virkamiehiä, mutta ohjetta noudatetaan muutenkin.  Jenkeillä on casual Friday, täällä on batik Jumat.

Lehtikuva asianmukaisesta perjantain pukeutumisesta. En kehdannut ruveta itse miehiä kuvailemaan.

Aamiaisella huomautin asiasta husbandille, sillä kaapista olisi hänelläkin löytynyt batiikkipaita. Hyvin hillitty sellainen, tietenkin. Kysäisin häneltä äsken onko toimistolla muilla asianmukainen pukukoodi tänään. Pettymyksekseni kuulin, että vain yhdellä paikallisella miehellä oli, kuten joka päivä. Husband kuitenkin muistutti, että Lombokilla toimistossa vieraillessaan kaikilla oli ollut perjantaina batiikkipaidat ja vieläpä ihan samanlaiset. Jakartassa kuri vähän lipsuu.