Ensimmäisen viikon edesottamuksia

Asentamani sääkuvake tuntuu näyttävän tänne jatkuvasti sadetta. Tulin juuri puolentoista tunnin kävelylenkiltä ja aurinko porotti kuumasti kirkkaalta taivaalta. Eilenkin oli upea ilma iltapäivään asti, jolloin ukkospilvet valuivat kaupungin päälle ja kastelivat lopulta koko kylän oikein kunnolla. Kylä tämä on, en ole moista pääkaupunkia ennen nähnyt. Jos joku nauroi, että Vientiane on ihan liian pieni ja hiljainen uskottavaksi pääkaupungiksi, voin kertoa, että Lusakaan verrattuna se on ihan oikea kaupunki. Tosin paljon hiljaisempi.

Tähän asti luulin, että Jakartaa vaikeampaa kävelykaupunkia tuskin löydän. Hah, sepä on nyt löytynyt! Voisi luulla, että matalaprofiilisen ja laajalle levinneen kylän kadunvarsia olisi ihan helppo ja mukava kävellä. Ei ole kumpaakaan, sen olen jo kantapään kautta todennut. Ensinnäkin katujen ylittäminen on hengenvaarallista, sillä vaikka autoilijat melko hyvin liikennevaloja noudattavatkin, juuri missään ei ole jalankulkijoille valoja tai ylityspaikkaa. Ja kun valot vaihtuvat punaisiksi suoraan kulkeville, ne ovat heti vihreät kääntyjille. On siis katsottava linja, johon autot – toivon mukaan – pysähtyvät, ja kipitettävä ihan niiden edestä tien yli, samalla kääntyjiä väistellen. Ajonopeudet ovat kovat. Helpompaa onkin ylittää katu ihan muualta kuin liikennevalojen kohdalta.

Toinen juttu ovat kadunvarret, joilla yritän kävellä. Mainitsin, että ne ovat käytännössä vain tallautuneita hiekkapolkuja puiden ja roskien lomassa. Keskustassa on menossa kadunvarsiviemäreiden uusinta (kertoi yksi taksikuskini), joten entiset kävelypolut ovat nyt yhtä ammottavaa kuoppaa. Pohjalla makaa sadevesi seassaan lukuisia yllätyksiä. Kävelin yksi päivä reilun kahden kilometrin matkan lähimpään ruokakauppaan edestakaisin enkä tee sitä enää. Kuvien perusteella ehkä käy ilmi, että tämä niin sanottu keskustan alue ei ollutkaan minulle se ensisijainen asumispaikka.

Pääkatu Independence Roadin reunamia. Ei ihan kävelijän paratiisi.

Tänä päivänä tuntuu olevan kolme olennaista asiaa, jotka uuteen maahan muuttaessa ihminen tarvitsee: paikallinen puhelinnumero, nettiyhteys ja taksipalvelun sovellus. Ilman näitä en olisi päässyt puusta pitkälle enkä edes löytänyt lähintä kauppaa, saatika pystynyt mitenkään etsimään tulevaa majapaikkaa. Vain muutaman kuukauden mittaisen kodinomaisen majoituksen löytäminen täältä on melko hankalaa, varsinkin ilman paikallistuntemusta omaavaa henkilöä apuna. Hotellimme hinnoitteli itsensä ulos jo kättelyssä. Muita hotelleja en juuri harkinnut, sillä hotellihuoneasuminen alkaa yleensä jo viikon jälkeen tökkiä. Asuntoja (taloja, huoneistoja) täällä on vuokralla jopa airbnb:n kautta, mutta suurin osa varteenotettavista edellyttää minimiajaksi 12 kuukautta. Lisäksi tulisi hankkia valtava määrä kodintarvikkeita, vaikka itse asunto olisikin kalustettu. Ja mahdollisesti palkata vahti, siivooja, asennuttaa internet, tarkistuttaa sähköt ja vedet... ei kiitos.

Mallia keskusta-asumisesta Lusakassa.

Täällä asutaan muurien suojissa eikä piikkilankaa ole säästelty.

Sain husbandin kollegan kautta yhteystiedot kiinteistövälittäjälle. Nettisivuja selailtuani ja taksilla sekä jalkaisin muutamissa paikoissa käytyäni tuntui varsin järkevältä ajatukselta antaa välittäjän etsiä meille sopivia vaihtoehtoja ja esitellä ne. Näinhän se yleensä on mennyt. Eipä mennyt täällä. Välittäjämme, kutsun häntä herra H:ksi, vastasi lopulta kolmanteen puheluuni. Hän kuunteli asiani (seliteltyään ensin miksei ollut vastannut aiempiin puheluihini) ja sanoi, että asuntoja kyllä löytyy. Lupasi palata asiaan. Huomautin, että haluan löytää asunnon viimeistään perjantaina. Meni päivä, meni toinen. Sitten hän lähetti kuvia yhdestä asunnosta. Kysyin hintaa, hän ei vastannut. Kysyin pääsisikö asuntoa katsomaan, hän ei vastannut. En edes tiennyt missä tämä asunto oli. Eilen sain hänet sitten kiinni puhelimitse, mutta hänellä ei ollut aikaa lähteä asuntoa näyttämään kuin vasta alkuillasta. Muistutin, että perjantai oli deadline. Ja kun illalla laitoin hänelle viestin että kiitos avusta, mutta olen nyt varannut meille asunnon, hän soittikin samalla sekunnilla takaisin. En piruuttani vastannut. Hän soitti uudestaan, en vieläkään vastannut. Sitten tuli puhelu toisesta numerosta, arvasin että se on herra H. Niin olikin, soitti kaverinsa numerosta ja kuului olevan jo viikonlopun vietto hyvässä vauhdissa. Oh madam, minulla olisi niin hyvä asunto sinulle tiedossa, hyvä sijainti, kauppa vieressä (hik - naurua taustalla). Ai olet jo varannut... (hik) Ah, okei, bye.

Omatoiminen asunnonmetsästys siis tuotti tulosta ja husbandkin kävi löytämäni majapaikan hyväksymässä. Melkoinen elämänmuutos on edessä tiistaina, kun tästä neljän tähden hotellista muutamme ”maalle”. Majoituksen tasosta tingimme, kävelyreitit pysyvät valitettavasti kuta kuinkin samankaltaisina. Varma olen ainoastaan siitä, että luvassa on melkoinen seikkailu. Sitä odotellessa.