Lost in translation

Elin todeksi kyseistä elokuvaa Tashkentin metrojunassa istuessani  ja kanssamatkustajiani tarkkaillessa. Olotila oli jotenkin epätodellinen ja samaan aikaan innokas. Metro kolisteli kovaa vauhtia pimeässä tunnelissa, miellyttävä ilmavirta puhalsi avoimista ikkunoista. Kyllä, vaunujen yläikkunat ovat auki, jotta ilma pääsee sisään. Istuin, koska minulle annettiin paikka. Kohtelias, tyylikäs ja varsin pitkä nuorimies nousi ylös heti vaunuun astuttuani ja sanoi paikallisella kielellä jotain, osoittaen minulle paikkaansa. Hämilläni kiitin ja istuin alas. Kukaan ei kiinnittänyt ympärillä tilanteeseen mitään huomiota. Luinkin, että täällä on aivan normaalia, että naisille annetaan aina istumapaikka. Ei tällaiseen ole kotimaassa tottunut.

Koska minulla ei ole täällä käytettävissä ketään paikallisopasta tai kaupunkia tuntevaa, on kaikki opittava kantapään kautta. Opiskelin siis ensin Tashkentin metrokarttaa aamun ja kopioin sen puhelimeeni (linjoja on kolme ja asemia 26). Pänttäsin myös Tashkentin karttaa ja tein suunnitelman minne tähtään. Sitten toivotin itselleni onnea matkaan (tuntui että sitä tarvitaan) ja suuntasin kohti lähintä metroasemaa, Mirzo Ulugbekia.

Tiesin ainoastaan, että matkan maksaminen hoidetaan jonkinmoisilla poleteilla. Metron sisäänkäynnin yhteydessä olikin luukku, jonka päällä luki KASSA. Näytin sormilla kaksi, sillä en ollut varma tarvitaanko junanvaihtoon toinen poletti. Sain luukun ali kaksi sinistä muovista polettia.

Yhteen matkaan oikeuttava poletti maksaa 1200 somia (noin 12 senttiä). Yläkuvan komean kaksisatasen arvo euroissa on siis vähän yli kaksi senttiä.

Menin paikallisten peesissä ja tarkkailin miten toimia. Ennen alas vieviä liukuportaita tuli eteen metalliset portit, joihin poletti sujautettiin sitä varten olevaan koloseen. Kuului PIIP ja syttyi valo merkiksi, että portin läpi saa kävellä. Tätä valvoi vieressä naisvirkailija ja vähän taempana univormuinen poliisi. Vieläkään minulta ei ole kertaakaan pyydetty papereita näytille  ja kadulla on jo kahdesti tultu kysymään tietä. Taidan istua katukuvaan ihan kohtuullisen hyvin.

Alhaalla metrolaiturilla piti selvittää, kumpaan suuntaan haluan mennä. Kaikki opastekyltit ovat pelkästään paikalliskielellä ja kyrillisillä aakkosilla, jotka ovat onneksi palautuneet taas mieleen. Olen treenannut tavaamalla kaikki mahdolliset kyltit, juuri mitään silti ymmärtämättä. Metrojuna tuli nopeasti ja onnistuin valitsemaan oikean suunnankin. Vuoroväli on ruuhka-aikaan kaksi minuuttia, muutoin jotain sen ja 10 minuutin väliltä. Siniset metrovaunut ovat vanhoja ja kolisevia, vähän kuten Tukholmassa. Mutta metroasemat sen sijaan upeita, holvikaarineen ja mosaiikkikoristeltuine seinineen. Missään ei näy roskia eikä töhryjä, ihmiset eivät kantele syömisiä ja juomisia myöskään mukanaan. Kurkistelin karttaani ja kuuntelin kuulutuksia, joissa kaiken muun seasta oli vaikea erottaa aseman nimi. Hamza, Yoshlik, Xalklar Do´stligi... Kirjoitusasu kartassani meidän aakkosillamme ei vastaa ääntämystä kovinkaan lähelle kaikkine suhuässineen ja takavokaaleineen, parempi olisi tavata kyrillisiä. Matkaajat istuivat hiljaa tyhjyyteen tuijottaen, kuten Suomessakin, mutta kukaan ei näplännyt puhelintaan. Sellainen täälläkin kyllä kaikilla tuntuu olevan.

Saavuin Paxtakorin asemalle, jossa minun piti vaihtaa toiselle linjalle. Sekin kävi kylttejä seuraten melko näppärästi. Yllätyksekseni vaihtoon ei tarvittu uutta polettia, täällä ei ole mitään vyöhykejakoja. Taas onnistuin jatkamaan matkaa ihan oikeaan suuntaan ja saavuin Oybekin asemalle, jolle halusinkin. Matkan varrelle jäi muun muassa Kosmonavtilarin asema, jonka seiniä koristavat upeat kosmonautteja esittävät mosaiikit. Metroasemien kuvaaminen on ollut visusti kiellettyä, mutta olin jostain lukenut, että tämä kielto olisi tänä kesänä poistunut. En viitsinyt ensimmäistä metromatkaani kuitenkaan riskeerata kuvia räpsien, vaikka mieli teki. Joka asemalla päivysti useampikin poliisi. Ensi kerralla ehkä kysyn heiltä saako kuvia ottaa. Meno oli rauhallista ja sivistynyttä, kukaan ei tunkenut eikä hosunut muutenkaan. Liukuportaiden alla kaikki odottivat vuoroaan kiltisti.

Perillä Oybekin asemalla. Se onkin toinen tarina miksi sinne menin.

Taskhentin metroneitsyys on siis menetetty. Ja toisaalta – kyllähän paljasjalkainen itähelsinkiläinen nyt metrolla ajella osaa, missä päin maailmaa vain.