Chorsun kuulumiset

 

Kolme päivää on jo vierähtänyt Tashkentissa. Aurinko tuli esiin eilen ja nyt maisema näyttää taas siltä, miltä se täällä yleensä näyttää. Taivas on sininen ja aurinko lämmittää suloisesti. Mynatkin palasivat piiloistaan ja hyppivät pirteinä nurmikolla, äänekkäästi tervehtien. Talvikukat eli orvokit on jo istutettu puistojen kaunistukseksi. Täällä ne pärjäävät yli talven ulkosalla, sillä pakkasta on ainoastaan keskitalvella ja lähinnä vain öisin. Kuten aiemmin olen maininnutkin, Tashkent on samoilla leveyspiireillä kuin esimerkiksi Barcelona ja Rooma. Ilmasto tosin on mannermainen, eli talvi on ankarampi kuin Välimeren rannalla ja vastaavasti kesä kuivempi ja kuumempi. Me tulimme tänne aikoinaan keskellä kesää yli 40 asteen lämpötilaan ja saimme nähdä lähes koko vuoden kierron. Neljä vuodenaikaa täällä on, mutta talvi huomattavan paljon lyhyempi ja helpompi kuin Suomessa. Nyt on kuitenkin vasta alkusyksy ja viikonlopulle on yhä luvassa yli 25 asteen lukemia. En pistä yhtään pahakseni.

Puiston talvi-istutukset valmiina.

Lähikortteleita pari päivää koluttuani totean taas, että englannin kieli alkaa olla nuorisolla hyvin hallussa. Joka paikassa saa palvelua englanniksi ja sitä puhutaan innostuneesti. Ei mennä hämilleen, vaan haetaan oikeat sanat kunnes ymmärretään toisiamme. Kävin varaamassa pöydän lauantaille meille ja husbandin kollegalle puolisoineen eräästä tutusta ravintolasta. Esitin asiani englanniksi. Tarjoilijamies tarkensi, että siis onko minulla varaus vai haluanko tehdä sellaisen. Haluan tehdä sellaisen. Selvä, tänään ja mihin aikaan? Tekisin varauksen lauantaille, en tälle päivälle. Saturday… hän toisti perässä ja tuumi… Saturday. Sana on tuttu, mutta nyt en muista mitä viikonpäivää se tarkoittaa, hän naurahti. Sanotko mikä on päivän numero? 19, vastasin. Ahaa, selvä juttu. Sitten kaivettiin varausvihko esiin ja sain osoittaa minkä pöydän haluan.

Tänään oli aika sukeltaa taas maanalaiseen maailmaan ja metrolla kohti Chorsu bazaaria, josta olen kertonut monet kerrat aiemminkin. Kaivoin Tashkentin metrokartan esiin muistin virkistykseksi. Kyllä vain, ensin punaista linjaa pari pysäkinväliä ja vaihto siniseen. Metroaseman lipunmyyjältä, kassa, ostin lipun ja käytin varmuuden vuoksi venäjää. Eipä siinä montaa sanaa tarvittukaan: Odin bilet, pazalusta. Rouva luukun takaa ojensi lipun ja vaihtorahat. Lipun hinta on noussut melkoisesti keväästä, jolloin se maksoi 1400 somia. Nyt hinta oli 2000 somia eli 16 senttiä. Varsin kohtuullinen hinta kuitenkin yhä, ainakin näin suomalaisittain. Metroon mennään sisään metallinpaljastusporttien läpi ja käsilaukku tarkastetaan erikseen. Sitten paperisen lipun QR-koodi näytetään portin lukijaan. Kuuden vuoden takaiset poletit ovat historiaa.

Metro oli lähes täynnä ja junaa vaihtaessa menin virran mukana ihmismassassa tunneleita ja portaita pitkin. Vaikka ihmisiä on paljon, kukaan ei töni ja takaa tulevalle pidetään ovea auki. Hämmentävää on myös se, että metroon astuessa joku nuori mies aina pomppaa penkiltä pystyyn ja näyttää kädellä että tähän istumaan, olkaa hyvä.

Chorsun asemalla marssin taas muiden perässä tietämättä yhtään, mistä ulostuloaukosta pulpahdetaan maan pinnalle. Ulos päivänvaloon pelmahdetaan aina jonnekin keskelle vihanneskojuja ja telttakatoksia. Niiden lomassa kävelin kunnes näin Chorsun suuren sinisen kupolin. Sen mukaan osasin suunnistaa torin sydämeen.

En tiedä mikä näillä toreilla ja basaareilla minua aina niin vahvasti säväyttää. Chorsu imaisi minut taas sisäänsä ja tunsin kuinka sydän oikein lauloi. Ihan sama kävelinkö keskellä vaatetankoja, lautaspinoja, maustekekoja tai lihatiskejä, tunsin olevani keskellä aitoa elämää. Yllättäen en uponnutkaan massaan yhtä hyvin kuin aiemmin ja siihen oli selvästi syynä uusi lyhyt tukkani, jota varsinkin nuoremmat naiset katsoivat kiinnostuneina. Täällä naisilla on pääsääntöisesti pitkät hiukset. Dievushka! (neiti) huutoja kyllä kuului, mutta pysähtyessäni kojuihin tavaroita katselemaan, minulta kysyttiinkin että mistä olet kotoisin. Oletko Ranskasta? Täällä oli eilen ranskalaisia asiakkaita ja sinä näytät samalta kuin he.

Kun kerron olevani Suomesta, seuraa aina ilahtunut huudahdus: Finlandia! Toinen nuori naismyyjä kyseli myös mistä olen ja puhunko venäjää. Kun sanoin etten puhu, hän ilahtui ja sanoi ettei hänkään puhu. Uzbekistanissahan venäjää puhutaan yleisemmin lähinnä vain pääkaupungissa. Kun kysyin missä hän on oppinut niin hyvää englantia, hän vastasi että instituutissa Tashkentissa. Kielen opiskelu tuntuu olevan täällä todella suosittua, englantia puhutaan rohkeasti ja innolla. Ero on huima kuuden vuoden takaiseen tilanteeseen. Silloin sain työn ja tuskan kanssa tavata muutamaa venäjän sanaani ja viittoilla käsillä ja laskea sormilla. Ne ajat ovat Tashkentissa nyt ohi ja hyvä niin.

Chorsun upea sininen kupoli, joka kätkee sisäänsä ruokatorin.

Chorsussa kyltit ovat lähes pelkästään uzbekiksi. Milliy taomlar, kansallisruokia.

Milliy hunarmandchilik buyumlari, kansallisia käsityötaidon tuotteita.

Chorsusta on vaikea lähteä pois, sen sokkeloissa voisin samota koko päivän. Kun päässä alkaa riittävästi humista ja silmissä vilistää, on aika lähteä. Etsin metron suuaukon basaarin uumenista ja lasiovista sisään astuessani huomasin, että kassa onkin porttien toisella puolella. Samoin kävi paikalliselle naiselle, joka naurahti asian huomatessaan ja sanoi minulle sujuvalla englannilla, että kassa onkin tuolla toisella puolella. Hänkin kysyi, mistä olen kotoisin. Menimme samaa matkaa toisista ovista sisään ja hän huikkasi että tule vain, minä maksan matkasi tällä matkakortillani. Hämilläni kiitin ja sanoin, että ei missään tapauksessa, ostan kyllä oman lippuni. Hän vaikutti hieman pettyneeltä kun ei saanutkaan enempää juttuseuraa, mutta totesi että selvä ja vilkutti mennessään.

Lopuksi vuodenaikaan olennaisesti liittyvä asia, joka meille tehtiin tiettäväksi jo hotelliin aamuyöstä saapuessamme. Nyt on granaattiomenien sesonki. Torien hedelmätiskit ovat niitä pullollaan ja niistä puristetaan tuoremehua metallisella prässillä. Mehua tarjottiin jo respassa tullessamme ja sitä on tarmokkaasti tyrkytetty myös aamiaisella. Granaattimehu esitellään suurella ylpeydellä ja siitä ei sovi kieltäytyä. Granaattiomena on täällä eräänlainen kansallishedelmä ja sen voi nähdä myös kirjailtuna pöytäliinoissa ja vaatteissakin.

Granaattiomena onkin melkoinen terveyspommi vitamiineineen ja antioksidantteineen, joiden uskotaan muun muassa parantavan immuunivastetta, estävän ikääntymistä, suojelevan infektioilta, laskevan verenpainetta, alentavan kolesterolia, auttavan painonlaskua, estävän eturauhassyöpää ja parantavan mieskuntoa. Varsinaiset superaineet löytyvät siementen välisestä kudoksesta ja kuorista. Juuri sen vuoksi hedelmästä puristettu mehu on se kaikkein terveellisin vaihtoehto. Granaattiomena on kaiken lisäksi myös erinomaisen herkullinen maultaan.

Granaattiomenia torilla sekä mehuprässi ja pullotettua mehua. Huomaa tumma väri.

Aamun hedelmä- ja pähkinälautanen.