Hyvästi Tashkent, tällä erää

 

Saimmekin vielä nauttia täydestä kesästä, sillä viikonloppuna lämpötila nousi molempina päivinä lähelle 30 astetta ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Perjantai-iltana suuntasimme vanhalle kotikadulle Taras Schevchenko ko'chasille sijaitsevaan perinteiseen Irish Pubiin, jonka yläkerrasta olin käynyt etukäteen varaamassa meille pöydän. Onneksi, sillä ravintola oli aivan täynnä. Varsinainen irkkupubi alakerrassa olisi tarjonnut elävää musiikkia, paksussa tupakansavussa. Onneksi yläkerrassa ihmiset kävivät tupakalla parvekkeella. Tashkentissa saa yhä sisätiloissa polttaa.

Lauantaina vein husbandin metroajelulle ja ostoksille Chorsuun. Olimme sopineet, että siellä vain piipahdetaan. Kiersimme pikaisesti ruokaosaston ja suuntasimme sitten torin laitamille, missä myydään tavallisia käyttövaatteita. Etsinnässä oli eräs hyvä nahkaliike, mutta se oli muuttanut pois tai vaihtanut paikkaa, sillä en sitä enää löytänyt. Miesten takkeja kuitenkin oli tarjolla. Kun emme ensimmäisestä liikkeestä löytäneet ihan haluamaamme ja astuimme ulos, peräämme kiiruhti mies ja näytti että tulkaa perässäni, minulla on. Seurasimme häntä kojujen välitse toiseen myymälään, joka oli vain pieni huone katosta lattiaan täynnä takkeja ja neuleita henkareissa. Meitä neuvottiin odottamaan. Englantia ei osattu ja minä käytin onnetonta venäjääni: nje chorni (ei mustaa), skolka? (paljonko maksaa?). Kyllä, kyllä, mieluisa malli ja väri kuulemma löytyisi. Odotimme myymälässä keskenämme, mutta luvattua takkia ei kuulunut. Seiniä silmäillessä huomasin kuitenkin erään kivannäköisen takin. Kun miesmyyjä palasi päätään pyöritellen ja selitelleen, ettei sitä takkia löytynytkään, näytin tätä ihan toista mallia. Hän nappasi sen seinältä ja ojensi husbandille sovitettavaksi. Takki oli aivan sopiva. Myyjä taputteli husbandia tyytyväisenä ja kutsui häntä nimellä Brother. Hän sanoi myös takin hinnan ja näytti sen sormillaan. Skolka?!, napautin heti. Sinähän sanoit ettet puhu venäjää, hän sanoi. En puhukaan, vastasin ja hymyilin. Niin, niin, turistihinta, hän totesi ilmeeni nähtyään ja tiputti hintaa heti. Mutisin hinnan husbandille ja pyörittelin vähän päätäni. Myyjä huomasi tämän ja tiputti taas hintaa. Katselin takkia ja sitten myyjää ja kerroin hinnan, jonka olen valmis maksamaan. Hän hetken mietti ja nyökkäsi. Kaupat tehtiin, brother sai takkinsa ja me molemmat saimme ystävälliset kiitokset ja toivotukset myyjältä.

 

Matkamuistomyymälä. Kauniisti kirjaillut pöytäliinat, suzani, ovat perinteistä uzbekkikäsityötä.

Kotimatkalla jäimme pois metroasemalla Kosmonavtlar, joka on varsinainen taideteos. Tashentin neuvostoaikana rakennetut metroasemat ovat todella näyttäviä holvikaarineen, koristemosaiikkineen ja upeine kattovalaisimineen. Kosmonavtlar on nimensä mukaisesti kunnianosoitus kosmonauteille ja aseman seinille on ikuistettu kosmonauttien muotokuvia. Yksi heistä on Valentina Tereškova, joka oli ensimmäinen nainen avaruudessa vuonna 1963.

Kosmonavtlar-aseman näkymää.

Kosmonautti Valentina Tereškova on koulutukseltaan insinööritieteiden tohtori ja sotilasarvoltaan kenraalimajuri.

Lauantai-ilta huipentui kulttuurielämykseen Alisher Navoiy -teatteriin, jonka ohjelmassa (repertuar) oli Ruggero Leoncavallon ooppera Pagliacci (Pajatso). Esityskieli oli italia. Olin hankkinut liput etukäteen meille ja husbandin kollegalle ja vaimolleen. Lippujen osto oli yhtä mutkatonta kuin aiemminkin. Niitä myy teatterin sisäänkäynnin edustalla sijaitseva kassa. Muutamaa päivää näytöstä ennen sai vielä hyvät paikat neljänneltä riviltä permannolta. Lipun hinta on 100 000 somia eli seitsemän euroa. 

Väliajalla asiaan kuuluu luonnollisesti nauttia lasi paikallista sampanjaa yläkerran lämpiössä.

Bravo-huudot kaikuivat esityksen päätteeksi ja osa yleisöstä osoitti suosiotaan seisoen. Pääosaa eli Pajatsoa esittänyt tenori olikin loistava. Esityksen jälkeen jatkoimme yhdessä illalliselle tuttuun Ogni Tashkenta -ravintolaan aivan teatterin viereen.

Viikko Tashentin tutuissa kuvioissa vierähti nopeasti. Ehdimme vielä sunnuntaina tehdä kävelylenkit keskustassa ja kaupungin pohjoislaidalla, jonka rakennuskanta vielä kuusi vuotta sitten oli pääasiassa yksikerroksisia kivitaloja, ”vanhaa Tashkentia”. Koko kortteli oli nyt lanattu maan tasalle ja muuttunut täysin tunnistamattomaksi. 

Uusien kerrostalojen arkkitehtuuri on modernia ja mielikuvituksellista, jollain tavalla kiehtoavaakin.

Korttelin viimeisiä vanhoja taloja, jotka saavat pian väistyä.

Saatiin vielä vähän tervetullutta jatkoa kesälle. Taustalla hotellimme.

Hotellin kattomaisemien myötä kiitän seurasta. Blogi hiljenee taas joksikin aikaa, vaan ei kovin pitkäksi. Hyvästi Tashkent, kunnes jälleen tapaamme!