"Anteeksi, meneekö tämä metro Alisher Navoi -asemalle?" Näin oletin vanhan tummapukuisen, perinteiseen päähineeseen pukeutuneen herrasmiehen minulta tiedustelleen uzbekin kielellä Chorsun metroasemalla. Kyllä kyllä, nyökyttelin, Alisher Navoi, ja viittoilin junan kulkusuuntaan. Rahmat, hän kiitti, ja jäi asemalaiturille perheineen odottelemaan metron tuloa. Vaikken puhu kieltä, metrokartan osaan. Samoin navigoinnin Chorsu-basaarissa, jonne vielä halusin lähinnä fiilistelemään tunnelmaa. Jos Yangiopod on löytöjen paikka, Chorsu puolestaan on rehellinen ruokatori kodintarvikkeineen ja vaate- ja kenkäkojuineen.
Ruokatoreilla vuodenajan vaihtuminen näkyy jo valikoimissa.
Tarjolle on tullut pieniä parsa- ja kukkakaaleja, ruusukaaleja, retiisejä,
avomaankurkkuja ja uusia perunoita. En aluksi ollut uskoa silmiäni pikkuisia sieviä perunoita nähdessäni, joten kyselin varmuudeksi myyjältä että mistä
kartoshkat ovat, Uzbekistanistako? Totta kai, myyjä vastasi, täältä ovat. Viikonloppuna ostimme niitä
kilon ja jännitimme, onko niissä yhtään uuden perunan makua. Ja olihan niissä!
Ei nyt ihan sitä, mihin ollaan ensimmäisissä kotimaisissa totuttu, mutta paljon
sinne päin.
Kesän maku.
Kesän tuoksu.
Jätämme pian tämän ihanan alkukesän tänne. Ja niin tutuksi
tulleet Tashkentin kadut ja kodikkaan asuntomme. Olen jo muutaman päivän
kelannut kuukausia takaisinpäin ja hämmentyneenä miettinyt, miten upean ja
opettavaisen jakson elämää Uzbekistanissa saimme. Paljon enemmän, mitä osasin
odottaa. Paljon on yhä vielä päässä kesken ja työstettävänä.
Pari, kolme kuukautta muuttuikin vähän pidemmäksi rupeamaksi ja saimme
nähdä lähes koko vuoden kierron. Olen ollut varsin positiivisesti yllättynyt Keski-Aasian ilmastosta. Suomessa ainoastaan syksy on täkäläistä parempi.
Täällä kesä yhtäkkiä vain loppui ja talvi alkoi. Kesän jatkuminen marraskuulle
on tietysti vain plussaa ja talvikin onneksi oli lyhyt ja helppo, kuten olen
monesti jo todennutkin. Katselen juuri Helsingin säätilaa ja mietin, olisiko
syytä jäädä tänne vielä yhdeksi kuukaudeksi.
Puiston taustalla tutuksi tullut
oopperatalo.
Mynat tuijottavat lasin takana tietämättä, että nämä linnut
ovat pian kaukana. Turkishin siivin kotiin Istanbulin kautta lauantaina, inshallah.
Sitä ennen vielä tashkentilaisena hetki. Se tuttu fiilis: olen valmis
lähtemään, mutta vaikea päästää kokonaan irti. Jotain minusta jää taas
tännekin.
Lämmin kiitos teille, jotka olette eläneet mukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti